Nina Raitanen: Satu hulluista suunnitelmista

Maailman pohjoisessa kolkassa asui kansa isossa kauniissa valtiossaan. Koko maa oli asutettu, vaikka iso osa kansasta asuikin kaupungeissa. Kesäisin ja etätyön lisääntyessä he suuntasivat kuitenkin rauhalliselle maaseudulle lomailemaan ja työskentelemään.

Maa eli metsästään ja puita kuljetettiin tehtaille ja sahoille. Puhtaita elintarvikkeita tuotettiin pelloilla, navetoissa, läteissä ja kanaloissa, ja ne kuljetettiin asukkaille ympäri maata. Uusiutuvaa energiaa tuottavia tuulivoimalaitoksia rakennettiin ja sähköverkkoja huollettiin teitä pitkin. Kansa eli turvassa. Sairaskohtauksen, metsäpalon ja rajaloukkauksen tapahtuessa paikalle karautettiin nopeasti erilaisilla piipaa-autoilla.

Maan kansalaiset olivat valistuneita ja kantoivat huolta ympäristöstään. Paljon toiveita asetettiin vaihto- ehtoisiin käyttövoimiin: sähköön, kaasuun ja muihin entistä puhtaampiin polttoaineisin. Automaatti- ajamistakin tämä teknologiasta innostunut kansa kehitti innoissaan.

Maalla oli hieno ja toimiva tieverkko. 78 000 kilometristä huolehti valtio ja 365 000 kilometriä hoitivat kansalaiset itse. Rataverkkoa kansalaiset olivat rakentaneet liki 6 000 kilometriä. Teitä pitkin kulki 86 % elinkeinoelämän kuljettamista tonneista ja rautatieverkolla 12 %. Kansalaiset liikkuivat pääosin henkilöautolla, koska matkat olivat pitkiä ja muita vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Mielellään junaakin käytettiin ja liityntäpysäköintipaikat olivat täynnä. Verkko kuljetti ihmisiä ja tavaroita juna-asemille, lentokentille ja satamiin. Liikennejärjestelmä oli kattava ja piti valtion toiminnassa. Vuosien saatossa tie- ja rataverkko rapistui ja kansa päätti, että se pitäisi laittaa kuntoon pitkäjänteisesti. Asiasta alettiin laatia suunnitelmaa, jossa linjattaisiin toimet ja rahoitus seuraavaksi 12 vuodeksi.

Uudesta suunnitelmasta valmistui luonnos. Luonnoksessa esitettiin, että maantieverkon kohdalla jätetään toteuttamatta elinkeinoelämän toimintaedellytysten kannalta merkittäviä parantamiskohteita, akuutissa korjaustarpeessa olevia isoja siltoja sekä paljon muita lieviä, kustannustehokkaita toimenpiteitä. 78 000 kilometrin pituisen tieverkon kehittämiseen kansakunta harkitsi suuntaavansa 402 miljoonaa euroa (36 %) kehittämiseen käytettävistä rahoista ja verkon liikennöitävänä pitämiseen puolet perusväylänpidon rahoista. Rataverkon 6 000 kilometriä haluttiin kehittää 969 miljoonalla eurolla (54 % rahoista) ja pitää liikennöitävänä 40 %:lla perusväylänpidon rahoista. Valtavaan yksityisteiden verkon kuntoon laittamiseen annettiin ropoja 25 miljoonaa euroa vuodessa.

Kuulemistilaisuudessa eri tahoille annettiin mahdollisuus ilmaista huolensa ja mielipiteensä. Eihän vaan voi olla todellista, että muita liikennemuotoja tukeva verkko syöstään entistä pahempaan kurimukseen? Eihän voi olla mahdollista, että elinkeinoelämän toimintaedellytysten annetaan suunnitelmallisesti ja tietoisesti rapistua?

Tilaisuuden aluksi ministeriö puhui ja neljä tahoa tuli kuulluksi suunnitelmasta. Muut tahot kuuntelivat ja sormet lensivät chatti-ikkunan näppäimillä. Pitkään alalla toimineet muistelivat kaiholla tilaisuuksia, joissa istuttiin kuuntelemassa eri tahojen mielipiteitä ja kerrottiin omia. Opittiinkin jotain. Tultiin kuulluiksi.

Onneksi tämä oli satu. Olihan?